Vaellus Paistunturit, 28.7-8.8.2008

Palaan ajassa muutaman vuoden taaksepäin ja kokoan tähän muistelmiani ensimmäisestä retkestä, jota uskallan kutsua vaellukseksi. Kyse ei ollutkaan mistään ihan pienestä patikkaretkestä (ensikertalaisen näkövinkkelistä), vaan tarkoituksena oli patikoida reilut 100km, josta osa kuljettiin Kevon reittiä ja loput käytännössä merkkamattomassa tunturimaastossa.

Matkaseurue koostui kahdesta miekkosesta. Mukaani olin saanut houkuteltua Keski-Euroopasta ystäväni Marcon, joka ei tosin pahemmin houkuttelua vaatinut, vaan ilmoittautui reissuun välittömästi asiasta mainittuani. Tällä kahden miehen kokoonpanolla siis lähdimme taittamaan matkaa.

28.7.2008
Matkaan lähdettiin tällä kertaa Helsinki-Vantaalta lentäen. Lentokoneella matkustaminen vaelluskamojen kanssa ei tosin ole sieltä mukavimmasta päästä, mutta matka taittuu kyllä nopeasti. 1,5 tuntia nousun jälkeen laskeuduimme jo Ivalon lentokentälle, jossa eteemme avautui esimakua siitä mitä tuleman pitää.

Heti Ivalon lentokentällä törmäsimme ensimmäiseen pikku vastoinkäymiseen, kun kamojemme saaminen hihnalta kesti sen verran pitkään, että missasimme kaikki lentokentältä Ivalon keskustaan matkalla olleet lentokenttä taksit. ei tosin mennyt kauaakaan, kun olkapäähän koputetiin ja mukava "paikallinen" nainen kysyi, että tarvitsemmeko kyytä. Otimme toki kyydin vastaan avosylin. Kyydissä oli myös ranskalaista naiskauneutta, joka oli tullut tapaamaan ystäväänsä pohjoiseen.



Lopulta meillä kävi niin hyvä tuuri, että pääsimme kaksikon kyydissä aina Inariin asti, josta pienen odottelun jälkeen saimme bussikyydin vaelluksemme alkupisteeseen.



Jäimme bussista noin 20km ennen Karigasniemeä, Kevon reitin alkupisteessä. Ensimmäinen etappimme oli mitoitettu noin 13km mittaiseksi. Tallustelu  merkityllä reitillä polkua pitkin ei ollut kovinkaan haastavaa, mutta välillä ristiinrastiin menevät polut ja mönkijäurat olivat hämätä matkaajaa. Matka taittui vaihtelevassa, mutta koko ajan hiekkaisessa maastossa melko nopeasti ja pian löysimmekin itsemme n.10m korkean hiekkaharjun laelta, joka halkaisee Luomusjärvet kahtia, Tästä oli enää kiven heitto ensimmäiseen yöpaikkaan Ruktajärven autiotuvalle.


Ruktajärven AT ei kuulu Kevon kansallispuistoon, vaan jää juuri sen ulkopuolelle. Tämän vuoksi minun oli mahdollista koota tällä paikalla perhovapani ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Kävin kokeilemassa muutamia kohtia järven penkereeltä heittäen. Ei tärpin tärppiä. Mutta tulipahan tämän reissun kalastuspuoli korkattua.
Istuimme vielä hetken autiotuvan pihassa nököttävässä kodassa, jossa joku oli juuri ennen meitä grillaillut ja jättänyt kotaan komeat savut. Auringon laskua seuratessa alkoivat silmäluomet painaamaan kummasti. Päivän patikointi oli tehnyt tehtävänsä ja olimmekin Marcon kanssa pian valmiita yöpuulle.

29.7.2008

Aamuherätys klo 8:00, koska halusimme päästä matkaan hyvissä ajoin. Sää oli puolipilvinen ja kaikki merkit viittasivat loistavaan vaelluspäiväåän. Aamutoimien jälkeen korjasimme leiripaikan ja olimme taas matkalla seikkailuihin. Jatkoimme Ruktajärveltä Kevon reittiä pitkin pohjoiseen. Maasto oli jokseenkin vaihtelevaa tunturikoivikosta avotunturiin. Kulku oli kuitenkin hyvin joutuisaa. Olihan allamme tuhansien muiden retkeilijöiden tallaama polku. Tiesimme kuitenkin, että tämä tulisi olemaan viimeinen päivämme merkityllä polulla ja ajatukset alkoivatkin vähitellen olemaan jo poissa polulta. Taivaalle alkoi kerääntyä pilviä.

Olimme aikeissa poistua polulta jo moneen otteeseen, mutta maltoimme seurata tehtyä matkasuunnitelmaa. Pidimme taukoa Njavgoaijohkan mutkassa puoliltapäivin ja aterioimme. Pieni hetki perhostelua ilman tulosta ja jatkoimme matkaa. Lähdimme omille poluille muutama kilometriä Njavgoaivin AT:n jälkeen, josta lähdimme polusta länteen ja kohti Akujokea.

Akujoelle saavuttuamme huomasin välittömästi veden määrän olevan melko vähäinen joessa. Joki oli saapumiskohdassa melko leveä ja alempana vielä monin verroin leveämpi. Leveimmässä kohdassa pystyi joen ylittämään sukkia kastamatta  pelkillä vaelluskengillä. Pieniä tuikkeja kuitenkin näkyi paikoin, joka nosti toiveitani mahdollisesta kala-ateriasta illemmalla.


Teltan pystytyksen jälkeen oli aika koota perhovehkeet ja painella jokivarteen. Marcokin pääsi pääsi kokeilemaan kalastusta ensimmäistä kertaa, uistinvälinein tosin.

Sain tartutettua pari n.20cm taimenta hieman hitaamman virran paikasta, jossa oli vettä "jopa" polveen asti. Pienen opastuksen jälkeen Marcokin sai samasta paikasta lipalla n.30cm taimenen (, joka lopulta jäi reissun "isoimmaksi" ).

Lähdin tepastelemaan jokivartta alajuoksulle jokusen kilometrin verran toivoen löytäväni hieman runsasvetisemmän suvannon tai muuta vastaavaa. Parin kilometrin päästä löytyikin joen mutka, jossa vettä oli miehen mitan verran. Kaloja pintoi jatkuvalla syötöllä. Kalojen koko jäi kuitnekin aivan mitättömäksi. Tarjottu pinturi herätti kyllä kiinnostust, mutta kalojen tärpit menivät 80 prosenttisesti ohi perhon. Muutamia 20cm taimenia koukutettuani totesin homman olevan aivan päätöntä ja läksin tallustelemaan lyötynä takaisin kohti leiriä.
Leirissä paistoimme maukkaita lettuja, jotka olivat jatkuvasti tarttua pannun pohjaan ja niistä tuli välillä melkoista muhennosta. Sokerilla maustettuna ne kyllä siinä tilnteessa ajoivat silti asiansa. :)


30.7.2008
Seuraavana aamuna lähdimme Akujokea ylöspäin. Ajatuksena oli patikoida about 10km, mutta matka jäi haaveeksi Marcon valitellessa heikkoa olotilaa. Pääsimme yläjuoksulle vain n. 3km matkan ja marco  veti pitkälleen kasvuston kekselle, kun minä painelin perhokalaan. Ei tapahtumia, vaikka paikka oli lupaavan oloinen mutkitteleva joen pätkä.
Hetken levättyään Marco oli taas pystyssä ja jatkoimme jokea yläjuoksun suuntaan etsien leiripaikkaa. Yläjuoksulta vain puolen kiloetrin päästä löytyikin oivallinen leiripaikka, johon asetuimme. Itseltänikin oli voimavarannot hieman huvenneet ja päätin ottaa päivänokoset.


Heräsin kuitenkin tunnin päästä kesken makeimpien tirsojen teltan ulkopuolelta kuuluvaan, ajoittain voimistuvaan töminään. Joku otti juoksuaskelia teltan ulkopuolella. Teltan raosta kurkistaen pystyin toteamaan, että Marcon olotila oli tainnut kohentua sitten viime näkemän. Jätkä juoksi edestakaisin lähistöllä olevan rinteen ja leirin väliä kantaen erkokoisia kuolleita puupölkkyjä ja risuja leiripaikalle. Hän oli ajatellut, että tänä iltana tehdään kunnon nuotio.

Perhovermeet olin pistänyt kuntoon jo leirin pystytyksen aikana, joten pystyin painelemaan suoraan joen mutkaan kokeilemaan taas onneani. Tärpeistä ei ollut tietoakaan, mutta pääsin näkemään silmämääräisesti noin  40cm taimenenuintia erään puun varjossa. Siellä se köllötteli ja odotti varmaan suuhun putoavaa makupalaa, mutta ei kelvannut tämän herran tarjoilut. Parin perhon uiton jälkeen tanttu päätti kyllästyä yrityksiini ja otti hatkat. Ei näkynyt koommin.

31.7.2008
Aamupuuron jälkeen leiri kasaan ja matka jatkui Akujokea ylävirtaan. Lähdimme heti kapuamaan leirin takaisen rinteen yläpuolelle, jossa olimme nähneet olevan helppokulkuista maastoa. Kivuttuamme ylhäältä näimme hyvin, kuinka kuiva Akujoki tällä hetkellä oli. Ei jotenkin ihmetyttänyt kalojen koko enää.

Reissun ensimmäinen porokontakti saatiin kun tokka pyyhälsi ohitsemme. Yksi vasa kiinnostui meistä kovasti ja porhalsi kohti seuruettamme. Vasa tuli hyvinkin 10 metrin päähän meistä, jolloin se tajusi, että ei meistä olekaan sen enempää seuraa hänelle. Tällöin kuulin ensimmäistä kertaa poron ääntelevän. Oli se jotenkin huvittavaa, kun olin mielessäni ajatellut jotain aivan muuta. Ääntely muistutti enemmän porsasta kuin mitään mitä olin kuvitellut. Poron ääntelyä kutsutaan syystäkin roukuamiseksi. Mielestäni aika kuvaavaa.


Saavuimme Akujoen kanjoniin. En ole käynyt Kevon kanjonissa, joka on varmasti vaikuttavampi, mutta tämäkin joen kaivertama uoma tunturissa oli melko vaikuttava. Kanjonissa törmäsimme suureen määrään poroja.

Kanjonin yläpäässä oli todella herkullisen näköinen pikku putous / koskipätkä, johon näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ehdottomasti pitänyt mennä perhoa nakkelemaan. Jätin kuitenkin kalastuksen sikseen.

Tuulen aiheuttama kylmä viima oli sen verran jäätävä, että halusimme päästä johonkin hieman suojaan ja aterialle. Jätimme Akujoen ja suuntasimme kohti Paistuntureita. Sää kävi yhä armottomammaksi. Vettä alkoi pikkuhiljaa tihkuttaa.

Tunturien välisessä solassa pikku puroa ylittäessämme näin sattumalta jonkin eväkkään piiloutuvan jokipenkereen alle. Tarkempi tarkastelu osoitti kyseessä olevan puronieriä ja niitä näytti olevan puropahasessa useampiakin. Päätimme leiriytyä puron varteen ja pyydystää reissun ensimmäiset pannukarkeat tuosta pikkupurosta. Enpä ollut aiemmin vastaavaa kokenut, enkä myöskään ainakaan toistaiseksi sen koommin. Puro oli tosiaan leveimmältä kohdaltaan vain noin metrin ja syvyyttä sillä oli 20-50cm jos pieniä välisuvantoja ei lasketa. Perhovermeet valmiuteen ja puron varteen. Onnistuin löytämään lähemmäs kymmenen kalaa. Kaikki kävivät empimättä kiinni tarjoamaan Klinkhammeriin, mutta kiinni ei pysynyt kuin pari kaunokaista, jotka otinkin leiriin vietäväksi.

Yön aikana lämpötila laski selvästi. Sain hädintuskin nukuttua silmäystäkään. Tärisin McKinleyn makuupussissani ja lisäsin vaatetust. Ei auttanut. Se oli varmasti elämäni kamalin yö lämpötilan suhteen. Pieniä kauhukuvia alkoi jo piirtyä mieleen makuupussissa pyöriessäni ja yrittäessäni epätoivoisesti saada unen päästä kiinni.

1.8.2008
Lopulta alkoi aamu sarastaa ja päätin ryhtyä aamupalan valmistukseen. Marcokin heräili vähitellen ja ihmetteli, miksi olin jo ylhäällä. Paistoimme aamupalaksi eiliset puronieriät ja keitimme kaurapuuroa. Jotenkin tuntui, että kaloista ei päässyt nauttimaan kunnolla, kun oli öinen horkka edelleen päällä.

Pintaverenkierron vilkastamiseksi päätimme tehdä pienen uintikeikauksen. Pulahdimmekin viereisessä nieriäpurossa ja totesimme sen tähän mennessä reissun kylmimmäksi paikaksi. Pari juoksuaskelta pulahduksen jälkeen pisti kehon kummasti lämpiämään. Elämä alkoi taas voittamaan ja lämpö oli palannut mieleen.
Kokosimme leirin taas kantokuntoon ja jatkoimme matkaa. Tämän päivän määränpää oli Nilijohkan ja Mavnnajohkan risteys.

Patikka meni hyvin joutuisasti maaston ollessa hyvin helppokulkuista, vaikka olikin vaihtelevaa. Välillä jouduimme ylittämään pieniä kivikoita, muttapahoihin rakkoihin emme itseämme löytäneet. Mavnnajohkan yläjuoksulla oli joessa vettä melko vähän, mutta saavuttuamme Nilijohkalle oli joki kasvanut jo ihan jokimaseksi vesimäärältään. Hyytävän kylmä joenylitys oli edessä. Vettä oli nivusiin asti. Vaikka ylitys ei matkana pitkä ollutkaan, oli ylitys yksi tämän reissun haastavimmista. Tuli ikävä kahluuhousuja.

Alueella oli vuosien saatossa selvästi leiriytynyt useampikin seurue. Lähistöltä löysimme useita vanhoja nuotionjämiä. Viimeisen leiriytyjän visiitistä oli selvästi kulunut jo tovi. Nuotioon jääneet hiiltyneet puut olivat alkaneet kasvaa sammalta. Joidenkin puunjuurien koloista pystyimme valitettavasti löytämään myös aikaisempien leiriytyjien jätöksiä. Muovisia pakkauksia ja muuta roskaa oli tungettu pois silmistä. Me olimme päättäneet kantaa kaiken mukanamme. Emme polttaneet matkan aikana edes yhtään muovipakkausta vaan Marco kantoi rinkan selkämykseen kiinnitettynä uskollisesti tuota jätepussia. Paperijätteet toki poltimme ja käytimme sytykkeinä nuotiossa.


Kylmä keli jatkui edelleen. Tuulta oli kohtalaisesti ja tihkusade oli vähäinen, mutta kiusallisen kastava. Tavaroiden kuivana pitäminen oli työn ja tuskan takana. Marcon mennessä yöpuulle painelin perhostamaan Mavnnajohkaa ylävirtaan. Taisin pistää tässä kohtaa ensimmäistä kertaa kahluulahkeet jalkaani. Heti alkuun ymmärsin niiden olevan todella liukkaat kalastuskäytössä. Kahlaaminen oli melko haastavaa. Mavnnajohkan antimia oli yksi 20cm taimenen poikanen. Välillä aurinkokin näytttäytyi, mutta lämpöä se ei paljoa tarjonnut.

2.8.2008
Tämä päivä oli päätetty pitää leiriä samassa paikassa ja huiputtaa läheinen Paistuntureiden korkein huippu Gaimmoaivi. Kalastusvälineet toki otimme mukaan, koska tunturin toisella puolen näytti kartan mukaan lupaavalta kalastuksen suhteen.


Gaimmoaivin huiputus vei meiltä muutaman tunnin. Noustessamme tunturin rinnettä löyty lisää ihmisten jätöksiä. Harmittavaa, ettei jätteitä jakseta kantaa pois erämaasta, vaikka ne sinne jaksetaan viedä.  Huipulla oli melkoinen viima ja jouduimme tekemään töitä pysyäksemme pystyssä. (Jälkeenpäin tarkasteltuna kävimme väärällä huipulla, joten tuo korkein huippu on yhä huiputtamatta ). Näkyvyys oli kuitenkin erinomainen. Huipulta pystyimme näkemään myös Kevon kansallispuiston korkeimman huipun, Guivin.

Laskeuduimme tunturin itärinnettä Nilijohkalle joka kiersi koko tunturin. Mestat olivat todella lupaavia ja vesi oli kristallinkirkasta, mutta ahti ei suonut taaskaan antejaan. Yllätyimme kotimatkan pituudesta, emmekä tässä kohtaa tajunnet, että olimme laskeutuneet paljon kauemmas leiristä kuin oli tarkoitus. Tämä taas johtui väärän huipun huiputuksesta.

Palattuamme leiriin oli keli taas muuttunut tihkusateeksi ja jouduimme tekemään töitä pitääksemme itsemme lämpimänä. Valmistimme nuotiolla hernekeittoa kuivatusta purkkihernerokasta. Tämä kokeilu osoittautui erinomaisen maukkaaksi. Hernekeitto kuuluu edelleenkin ehdottomasti suosikkiretkiruokiini.

3.8.2008
Suuntana Linkinjohka ja Matin / Antin kammi. Aamupuurojen jälkeen ensimmäinen rypistys oli Nilijohkan ylitys. Joki on tässä kohtaa about 100m leveä, joten ylityksen olisi voinut tehdä myös vaelluskengät jalassa.

Tässä kohtaa meillä ei vielä ollut hajuakaan, että edessämme olisi vaelluksemme rankin, mielenkiintoisin ja vaarallisin osuus. Kartalla maasto näytti helppokulkuiselta, kunhan kiertäisimme parit palsasuot, jota näyttivät osuvan matkan varrelle. Kunhan olisimme pitäneet tästä ajatuksesta kiinni loppuun asti ja malttaneet kiertää ne pals... äh.

Nousimme Nilijohkalta rinnettä ja nousimme koivikkoylängölle. Suunnistaminen oli hivenen työlästä, mutta onnistuimme pysymään kohtalaisesti kartalla. Ensimmäinen suunta oli lähistöllä kartan mukaan kulkevalle mönkijäuralle. Parin tunnin vaelluksen jälkeen löysimmekin mönkijäuran ja lähdimme seuraamaan sitä itään. Uran päässä kohosi porokämppä. Saunakin näytti tästä punaisesta tönöstä löytyvän. Ovi vaan oli valitettavasti lukossa. Damn!


Lähipurosta otimme humuspitoiset keittovedet ja valmistimme lounaan. Taisimme siinä ottaa pienet nokosetkin.

Nousimme Skierrevaddan nyppylälle, josta näimme jo molemmat kammit, joita olimme kaavailleet seuraavaski leiripaikaksi. Otimme suunnan kohti Matin kammia, joka oli näistä kahdesta lähempänä. Hieman suoraa linjaa kiertäen luulimme löytäneemme hyvän suunnan kohti kammia. Pian rämmimme kuitenkin polvenkorkuisessa varvikossa, joka oli kostean suopohjan päällä.

Välillä jouduimme kiertelemään märkiä suonsilmiä ja tuntui, että  emme saavuta kammia lainkaan vaan kaikki energia menee kiertelyyn. Parin tunnin taistelun jälkeen saavuimme kuivalle maalle ja jalkojemme edessä aukesi hillaparatiisi. Paitsi, että olimme pari viikkoa etuajassa. Näin pohjoisessa hillat kypsyvät hivenen myöhemmin ja nämä olivat vielä aivan kirrrrkkaan punaisia kaikessa raakuudessaan. Mutta niitä oli aivan uskomattoman paljon.

Saavuimme Matin kammille, joka oli melkoisen ränsistynyt sekä ulko-, että sisäpuolelta. Vieraskirjasta voimme lukea, jonkun käyneen edellisenä vuonna poimimassa alueelta 110kg hillaa. Enkä ihmettele, jos nytkin koko lähialue suorastaan pursusi epäkypsiä marjoja. Hetken levättyämme totesimme kammin olevan sen verran rupuisessa kunnossa, että jatkaisimme matkaa vielä seuraavalle kammille, Antin kammille, joka näkyi jo reilun kilometrin päässä.

Lähdimme suunnistamaan kohti Linkinjohkaa ja ajattelimme sitten talsia jokivartta pitkin kammille. Jonkin matkaa patikoituamme kyllästyimme kuitenkin kiertotiehen ja päätimme lähteä suuntaamaan suoraan kohti näköetäisyydellä häämöttävää kammia. Välissä ei näyttänyt olevan kuin joku töyräs, jonka päällä oliskin sitten helppo tallustella kammille asti.

Saavutimme töyrään ja huomasimmekin sen olevan massiivinen palsasuo. Kävelimme pitkinsuon töyräitä ja jonkin aikaa ajattelimme matkan etenevän joutuisasti. Töyräät kuitenkin mutkittelivat milloin mihinkin suuntaan. Lopulta löysimme itsemme keskeltä järjetöntä palsasuota ja töyräät päättyivät järjestäin märkinä hyllyviin suonsilmäkkeisiin.


Aikaa kului tuntitolkulla yrittäessämme löytää reittiä pois suolta. Kaikkiin suuntiin tie näytti tyssäävän noihin töyräiden välissä hyllyviin alueisiin. Muutamia uskalsimme (jouduimme) myös ylittämään, koska muita vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. Lopulta yhtä hyllyvää kohtaa ylittäessämme Marco meni edeltä ja, Hups, mies upposi samantien vyötäröään myöten suohon. Rinkka vastusti upotusta sen verran, että ehdin tarraamaan Marcoa käsivarresta ja kaikin voimin kiskomaan takaisin kuivalle maalle. hetken aikaa kauhisteltuamme totesimme  olevan järkevämpää malttaa mieli ja yrittää päästä kuivia töyräitä pitkin kammille, vaikka se veisikin moninkertaisesti aikaa. Taas kului jokunen tunti töyräillä harhaillessamme, mutta löysimme lopulta tiemme tuosta soisesta labyrintistä kammille, joka näytti todella hyvältä. Huh.

Tämä kammi oli totisesti luksustasoa verrattuna aiempaan, jossa olimme samana päivänä vierailleet. Jokikin virtasi vieressä, joten kalastuskin olisi mahdollista. Vedessä oli yllättävän paljon humusta. Ympäröivät suot toki näin jälkeenpäin ajateltuna selittävät asian. Iltapesulla siinä kelpasi kyllä käydä viruttamassa kovia kokenutta ruumista.

Makoisat letut paistoimme ja nautimme niistä täysin siemauksin. Taisimme saada Marcon eväspullonkin tyhjäksi illan aikana. Kävin yläjuoksulla iltakalassa, mutta kauniin auringonlaskun lisäksi anti jäi vähäiseksi. Vai olikohan se jo auringon nousu...

Kamina kuumaksi ja painuimme pehkuihin. Kuivana, hengissä, molemmat.

Kaminasta löytyi kuollut lintu.

4.8.2008
Aamuherätyksen jälkeen päätimme viettää toisenkin yön tässä luksuskammissa. Keli oli alkanut hymyilemään meille ja ulkona meitä odotti täysi auringonpaiste. Saimme monta päivää märkinä olleet varusteemme kuivattua ulkona päivän aikana.

Perhostelu toki oli ensimmäisen mielessä aamutoimien jälkeen, joten oli ryhdyttävä toimeen. Katsastelin jokea ylä- ja alavirtaan ja päätin lähteä valumaa alaspäin. Koko päivän tahkoamisen jälkeen en kuitenkaan löytänyt tältäkään jokipätkältä mitallista taimenta. Useta kaloja sain tosin tartutettua, mutta ne kaikki olivat kokoluokkaa max 25cm. Yksi epäonninen 25cm taimen, joka oli imaissut nymfin nieluunsa asti, joutui tyydyttämään seurueemme makunystyröitä. Sanokoon nyt kuka tahansa, niin mielestäni tämä oli näissä olosuhteissa mielestäni oikeutettua. Kala olisi kuitenkin kuollut saamiinsa vammoihin jossain kivenkolossa hyvinkin nopeasti.

Niin ja sitten takaisin asiaan. Päivä meni hyvin pitkälti kalastaen ja lököillen. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen päivä kun pystyi vaan olemaan ja rentoutumaan, nauttimaan erämaan hiljaisuudesta. otimme Marcon kanssa kaiken irti tästä hetkestä makoillen kammin ulkopuolella auringonpaisteessa.


Illalla nautittiin virvokkeita.

5.8.2008

Matkan pitää jatkua, joten teimme lähtöä kammilta heti aamutoimien jälkeen. Nyt alkoi suunta olemaan jo kohti siviilisaatiota ja olo oli jokseenkin haikea. Toisaalta olo oli myös huojentunut, että kohta pääsee ihmistenilmoille ja toivottavasti vielä ehjin nahoin.









Ensimmäinen pysähdys oli Erttetvarrin poronerotuspaikalla, joka monissa Paistunturien vaelluskertomuksissa mainitaan. Olihan tuo ihan mielenkiintoinen kivirakennelma.


Huiputimme Erttetvarrin ja otimme pakolliset kuvat. Soitto kotiin oli myös paikallaan useamman kuulumattoman päivän jälkeen. Huipulta saimme hyvin otettua myös suunnan seuraavaan kohteeseen. Loktajärvi. Herättelin jopa toiveita, että järvestä löytyisi rautua.

Laskeuduimme tunturista soita väistellen. Löydettyämme Loktajärvelle oli järkytys suuri, kun järven toisella puolen alkoi päristä vuoroin moottoripyörät ja mönkijät. Totesimme, että olemme tulleet ihmisten ilmoille.

Pystytimme leirin järven rantaan ja lähdin kalaan. Pintovia kaloja näkyi kiertävän järveä 10-20m rannasta, mutta kalat eivät kelpuuttaneet mitään mitä minulla oli tarjolla. Pettyneenä jouduin palaamaan leiriin tyhjin käsin.

Aiemmin päivällä näkemämme mönkijäkaksikko tuli illalla ryminällä leiriimme. Kaksi umpihumalassa olevaa laphalaista oli saapunut juuri vieraaksemme mutaisin mönkjöin. Mönkijät kirjaimellisesti sukelsivat mutalammikkoon ennen leiriämme.

Mukavia heppujahan nuo laphalaiset. Ensialkuun kun huomasivat kiveen nojalla olevat perhovälineeni he tokaisivat, että järvestä saadaan isoja rautuja, joka tietysti sai hiukan innostukseni nousemaan.


Miehet tarjosivat meillekin oluet, kun kuulivat, mistä olimme tulossa ja että olimme viettäneet säiden armoilla viimeisen viikon. Toinen miehistä totesi, että hän omistaa kaiken tämän maan, mikä näkyy. Oikein poromiehiä ja maanomistajia. kovasti yrittivät siinä majapaikkaakin kaupata jonkun kaverinsa nurkissa Utsjoella. Naisiakin olisi kuulemma ollut tarjolla, jos on tarvis. :) Totesimme, että ehkä joku toinen kerta sitten niitä.
Humalaisempi laphalaismies kävi tunturissa soittamassa pari puhelua kunnes tuli takaisin kysymään että kenelle hänen piti soittaa ja miksi. Se siitä majoituksesta. Saimme kuitnekin numeron johon voisimme soittaa sitten kun olemme lähempänä Utsjokea kännyköiden kuuluvuusalueella. Tuo numero ei tietenkään toiminut kun myöhemmin sitä kokeilimme. Hiukan nauratti.

6.8.2008
Eiliset laphalaiset olivat heti aamutuimaan kalalla järven rannalla mönkijöinensä. Tilannetta seurattuani totesin, että tyhjin käsin joutuvat hekin poistumaan paikalta.

Leiri kasaan ja vaelluskenkien kärjet kohti Utsjokea. Kartalla näkyi parin kilometrin päässä merkitty polku, joka veisi meidät suoraan Utsjoelle. Pistäydyimme matkalla Kuoppilasjärven rannalla, jolla oli pari porokämppää, joista toinen oli ristitty "Kutupesäksi".




Alkuun polun löytämisessä oli pienoisia ongelmia, mutta kulku oli tunturiylängössä melko helppo ilman polkuakin. Lopulta polun löydyttyä meno oli aika vauhdikasta. Marco oli saanut jostain päähänsä, että halusin päästä nopeasti perille ja otti melkeinm juoksuaskeleita. Ei mennyt aikaakaan kun mies hävisi näköpiiristäni, kun oli niin vauhti päällä.


Tämä loppurykäys oli yllättävän pitkä, mutta lopulta näkyi Teno ja tiesimme olevamme lähellä määränpäätämme. Päästyäme Utsjoelle olimme molemmat silminnähden onnellisia ja totesimme vaelluksen olleen rankka, mutta onnistunut.

Suuntasimme lähimarkettiin. Vaelluksen jälkeinen himo kaikkea makeaa ja päihdyttävää kohtaan vei meidät mukanaan. Se makeisten ja alkoholin määrä oli jotain todella ällöttävää, mutta se ei enää kuulu tähän kirjoitukseen, joten voitte jättää sen huomiotta. ;)

Vietimme pari päivää vaelluksen jälkeen Utsjoella ja Inarissa mökkimajoituksessa. Paluu arkeen oli edessä..

Tämä oli ensimmäinen kunnon vaellukseni. Koimme vastoinkäymisiä. Meillä oli kylmä. Meitä v***tti välillä. Meillä oli mahtava vaellus. :) Kaiken sen kärsimyksen vastapainona oli erämaa joka puhtaudellaan, aitoudellaan ja hiljaiseuudellaan oli jotain niin valloittavaa, että tiesin heti reissun jälkeen, että tämä ei todellakaan jäänyt viimeiseksi vaelluksekseni...

Turinat jatkuu kunhan taas saan aikaiseksi. Seuraavaksi luvassa selostus vuoden 2009 reissustamme Rommaenolle.